Roskiskaapin siivouksen välttelyä

Suunnitelmat eivät tämänkään päivän osalta menneet, niinkuin olin pienessä mielessäni VAKAASTI päättänyt. Tein perjantaina SUUREN päätöksen, että istun viikonlopun tietokoneen ääressä kirjoittaen opinnäytetyötäni. Tekstihän on nyt ollut valvojallani (vai miksiköhän häntä tulisi oikealla terminologialla kutsua?) luettavani ja palasi kommenttien saattelemana takaisin hinkattavakseni. Palaute ei sinällään ollut huonoa, kerta kaikkiaan hyviä ehdotuksia, mutta... Jostain kumman syystä kiinnostus aiheeseen on täysin hukassa. Niinpä lauantai menikin sujuvasti aihetta vältellen. Ja vierashuoneen sänkyä hakiessa. Ja hakieassa siksi, että tiesin jo, minkälainen sänky siihen on tulossa. Suunnitelmasta ei siis puuttunut kuin toteutus!

Tänään sain itseäni sen verran niskasta kiinni, että välttelin roskiskaapin siivoamista! Jostain selittämättömästä syystä, kaikki kulminoituu minulla aina roskiskaapin siivoukseen silloin, kun pitäisi lukea tenttiin, värkätä  jotain kouluhommaa tai nyt istua alas opinnäytetyön ääreen. Vaikka roskiskaapin kiersinkin kaukaa, keskeneräinen vierashuone tuntui alakerrassa huutelevan. Tai ei se kyllä huone ihan kirjaimellisesti ottaen ollut, vaan mies, joka (jälleen) kaipasi insinööriä elämää suuremman kokoamistyön valvojaksi (ja käytäntöön panijaksi). Hmmmmm. Olen huomannut, että on ainakin itselle huomattavasti helpompaa, olla "valvomassa" kokoamiseen, rakentamiseen, kunnostamiseen tms verrattavissa olevaa toimenpidettä jo heti sen alkumetreillä. Sanottakoon siis, että minä olen meistä se kolmiulotteiseen hahmottamiseen erikoistunut tapaus.

Vierashuoneen sohvasänky saatiin koottua. Sen löysivät myös perheemme nelijalkaiset asukit heti, kun selkä kääntyi. Musta ruskein merkein valloitti pehmeän villamaton ja pienempi tapaus... Nooh, kulkee mamman perässä.

Olohuoneen pöydäksi muuttui entinen ruokapöytämme. Otin tietoisen riskin ja jätin miehen harteille pöydän jalkojen lyhentämisen. Ja kiinnittämisen... Sanottakoon, että NYT se on hyvä. Eikä se vaatinut, kuin yhden pienen säätämisen... Nyt, kun pöytä on iso, on jälleen vai yksi vaikeus: millä ihmeellä sen saa pysymään siistinä? Niin, että sen keskellä kiiltävällä pinnalla on vain kynttilä lasimaljassa. Meni ehkä puoli tuntia, kun pöydän päälle oli tiensä löytänyt kaksi kuumemittaria, kolme lehteä (lehtikori on pöydän alla), kaksi lasia (toisesta pilli "lennähtänyt" pöydälle), koiran kaulapanta, kynsileikkuri, kännykkä, haarukka, hiusharja ja hiuslenksuja ja puoliksi syöty keksi!! En ymmärrä.

Pientä. Tämä on vain pientä. Tai näin yritän itselleni vakuutella. Mutta mikä parasta, opinnäytetyöhönkin tuli sivuja lisää, sisältö muokkaantui uuteen järjestykseen ja VIERASHUONE ODOTTAA ENSIMMÄISIÄ YSTÄVIÄ KYLÄÄN! Tervetuloa siis!

Olisiko nyt aika oikea?

Sain jälleen suurtakin suuremman innoituksen ja ilon tähän bloggaamiseen. Niin paljon olisi mielenkiintoista ja ihanaakin asiaa jaettavaksi, että otan itseäni jälleen niskasta kiinni (ensimmäinen niskasta ottohan tällä rintamalla tapahtui 2010) ja aloitan kirjoittamisen. Suurin kiitos tästä innostuksesta lähti ystävältäni. Minua yhtään tuntevat varmaan mielenkiinnolla jo odottavat, kuinka kauan tämän kertainen innostukseni kestää. Minulla on tapana innostua, kovastikin, asioista kuin asioista, mutta yhtä nopeasti kiinnostus myös lopahtaa.

Elämässämme tosiaan kääntyi uusi lehti, kun pitkäaikainen haaveemme toteutui: pakkasimme huushollimme (ikäväkseni ihanaa pihaamme en saanut mukaan) ja jätimme eteläisen Suomen ruuhkat taaksemme. Korvissa soi usean vuoden ajan, lähinnä kesälomien päättyessä, Pohjois-Savon kutsu, tarkemmin ottaen Kuopion kutsu. Lapset itkivät takapenkillä, kun auton nokka käänneettiin Etelä-Suomea kohti ja kesäinen puuhamaamme Pohjois-Savossa katosi takaikkunasta. Mutta, "elämä toi ja tuuli vei", eli monien palasten loksahdeltua, uusi elämämme Kuopiossa mahdollistui syksyllä 2012!! 

p.s. Innostukseni ehkä johtuu myös pienestä työhön liittyvästä testauksesta, myönnettäköön. Mutta...